Jussi Honka
jussi.honka(a)werk23.org
http://sound.werk23.org

Äänisuunnittelijalla tarkoitetaan johtavaa äänittäjää, joka on sekä taiteellisesti että teknisesti vastuussa projektista. Äänisuunnittelija vastaa ideoista, tavoitteista ja suunnittelusta. Toteuttajat voivat olla muita. Äänisuunnittelija voi myös tarkoittaa ihmistä, joka tekee esimerkiksi vain tietyt ääniefektit.

Hyvä äänisuunnittelu vaatii muutakin kuin "siistit" efektit. Mahtavan kuuloiset tehosteet toki kiinnittävät katsojan huomion, mutta perusäänikerronta on se, joka saa elokuvan elämään ja sen maailman tuntumaan todelliselta. Hienot tehosteet ovat vain tyhjä kuori, jos muu äänimaailma ei hengitä.

Äänisuunnittelutyö alkaa esituotantovaiheessa. Joskus on mahdollista päästä vaikuttamaan käsikirjoitukseen ja kuvasuunnitteluprosessiin, mutta yleensä työ alkaa vain käsikirjoitukseen ja, jos mahdollista, kuvakäsikirjoitukseen tutustumalla. Ohjaajan kanssa keskustelemalla käsikirjoituksen pelkistetyn muodon alta löytyviä tarinoita ja henkilöhahmojen historiaa sekä motiiveja yms. voi selventää. Esituotantovaiheessa suunnitellaan yhdessä äänittäjän kanssa mitä ja miten kuvauksissa toimitaan. Saattaa vaikka olla, että koko elokuva jälkiäänitetään esteettisistä syistä. Tai mikäli tiedetään, että kuvataan jossakin tehtaassa, saattaa äänisuunnittelija toivoa saavansa materiaalia myös tehtaan autenttisesta äänestä.

Äänisuunnitelmaan ei ole olemassa mitään valmista runkoa tai listaa, jonka ympärille sen voi tehdä. Voi tehdä mindmappeja sekä muistiinpanoja ja ympyröidä tai alleviivata kaikki sellaiset kohdat käsikirjoituksesta, joihin tarvitaan ääniä. Voi kirjoittaa ylös mielikuvia ja huomioita, tehdä listoja, taulukoita ja piirtää käppyröitä. Tai voi analysoida käsikirjoituksen ja lopulta työkopion todella tarkkaan. Tärkeää on päästä tarinaan sisälle ja saada käsitys niistä asioista, joita jälkitöissä tarvitaan.

Seuraavassa muutamia esimerkkejä äänisuunnittelumuistiinpanoista. Ensimmäiseksi on käsikirjoitukseen tehtyjä merkintöjä, sitten lista äänistä, joita tullaan tarvitsemaan ja viimeiseksi käppyrä, jolla on pyritty hahmottamaan draaman kaarta ja laittamaan tapahtumat aikajanalle.

Varsinainen äänisuunnittelutyö alkaa vasta kun kuva tulee ensimmäisen kerran näytille. Silloin on usein kyseessä jokin raakaleikkaus, ns. työkopio, joka on vähän minkälainen sattuu. Siitä kuitenkin selviää jo paljon siitä mitä asioita tarvitaan, missä kohden mitäkin tapahtuu jne. Tehtävien jakamisen työryhmän kesken, aikatauluttamiset ja sen mukaan äänityöt voi aloittaa samantien. Yleensä aloitetaan dialogileikkauksesta ja sen jälkeen tehdään muut osiot; joko päällekkäin, jos on useampi äänittäjä, tai vaihe kerrallaan jos on yksin. Läpi koko prosessin ajan kannattaa olla yhteydessä ohjaajaan, joskaan hänelle ei kannata soittaa liian hajanaisia sessioita. Kaaoottinen äänimassa saattaa saada ohjaajan huomion kiinnittymään epäoleellisiin asioihin.

Suunnittelijan on tärkeää selvittää ainakin seuraavat asiat:

- Millainen on tarina? Entä juonet? Sivujuonet?
- Millä tavoin tarina kerrotaan? Minkälainen estetiikka? Genre?
- Millaisia teemoja, millaiset alitekstit? Mitä halutaan kertoa?
- Missä ovat huippu- ja käännekohdat?
- Mikä aika, mikä ympäristö?
- Kenen näkökulmasta tarina kerrotaan (Point Of View, POV)
- Millaisia ovat henkilöhahmot? Millaisia ovat hahmojen suhteet toisiinsa?
- Mitä ääniä tarvitaan ja minkälaisia niiden pitää olla?
- Missä järjestyksessä jälkitöitä lähdetään tekemään ja kuka tekee mitäkin?

Monet ylläesitetyistä kysymyksistä saavat vastauksen ohjaajan kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Ohjaajalla on usein vahva visio, ja häntä kannattaa kuunnella tarkasti. Omat näkemykset kannattaa silti aina esittää, sillä ohjaaja saattaa käsikirjoitus ja kuvausvaiheen jälkeen olla jo jossain määrin sokea materiaalille, eikä kenties näe asioita riittävän objektiivisesti. Äänisuunnittelijan tuoreet silmät ja korvat saattavat avata uusia ovia elokuvan näkemisen suhteen.

Kuvakokojen, sävyjen, kompositioiden vaikutus

Äänityö elokuvaan tehdään kuvaan pohjautuen. Kuva useimmiten määrää mitä tapahtuu ja miten. Periaatteessa se mitä on kuvassa, se on myös ääninauhalla, mutta tätä ei voi pitää ehdottomana sääntönä. Monesti mielenkiintoisinta ja tehokkainta äänikerrontaa on äänen ja kuvan (näennäinen) epäsuhta.

Lähikuvia voisi kutsua "äänikuviksi", niillä on hyvä luoda iskuja ja antaa rytmiä kerrontaan. Niissä näytetään usein jokin toiminto läheltä ja tällöin äänellä ja kaikilla sen nyansseilla pääsee herkuttelemaan. Hyvänä esimerkkinä tälläisestä on monien toimintaelokuvien kohtaus, jossa sankari varustautuu viimeistä taistoa varten ottamalla koko arsenaalinsa mukaan. Lähikuvat pyssyn latauksista, lippaiden täytöistä ja remmien kiinnityksistä seuraavat toisiaan. Usein lähikuvat ovat myös efektiivisiä ja voimakkaita kuvia ja toimivat monesti myös jonkun "näköulmakuvana" (POV, point of view), siis kuvina joihin voi helposti liittää kovinkin abstraktejakin ääniä. Jos kuva on näyttelijästä voi vastaavasti tuoda näyttelijän olemusta hengityksillä ja vaatteiden kahinoilla katsojan iholle tai viedä äänimaisemaan tyystin hahmon pään sisään.

Normaalit puolikuvat ja kokokuvat, eli objektiiviset kuvat, ovat usein kaikista vaikeimpia luoda mielenkiintoista äänikerrontaa. Näissä "peruskuvissa" kamera vain katsoo kohdetta. Ne eivät ole tarpeeksi tiiviitä ollakseen tunnelmallisia, eivätkä tarpeeksi laajoja, jotta taustalla olevat asiat voisivat tehdä kuvista mielenkiintoisia. Jos näitä kuvia on paljon peräkkäin, on kohtaukseen vaikea rakentaa hyvää ääntä. Laajoissa kuvissa on paljon äänilähteitä ja tapahtumia, lähikuvat tuovat äänenkin lähemmäs. Kuvakokojen vaihtelu on äänisuunnitellullisestikin toivottavaa.

Kuvan sävyt ja muu värimaailma kertovat siitä minkälainen on elokuvan todellisuus ja mitä hahmot tuntevat. Sinertävät ja vihertävät sävyt liitetään helposti sairaiuteen, likaisuuteen ja jonkinlaiseen futurismiin. Kirkkaat värit ja beige taas romantiikkaan ja jossain suhteessa menneeseen aikaan, varsinkin 50 -lukuun. Toisaalta haaleat ja harmaat, murretut sävyt vievät samalle aikakaudelle. Oranssi tai keltainen sävytys saattaa kertoa helteestä jne. Värit vaikuttavat näkymättämällä tavalla, salakavalasti luoden tunnelmaa samoin kuin äänet ja pelkästään värimaailmasta voi saada suunnattomasti vihjeitä äänten soinnille. Onkin ikävää, että värimääritelty kuva saadaan usein kovin myöhään äänittäjien katsottavaksi.

Hahmojen vaikuts ääneen

Hahmot ovat ehkä tärkein äänikerrontaan vaikuttava tekijä. Kaikki äänet kun yleensä periaatteessa "filtteröidään" hahmojen läpi. Voimakkaat, pahat hahmot, esimerkiksi gangsterit, huokuvat jo läsnäolollaan pelkoa, voimaa ja väkivaltaa. Niiden ääniksi voisi valita raskaita, epämiellyttäviä ääniä; nahkatakin rutinaa, kolkkoa metallin kilinää ja raskaita askelia, ehkäpä rahisevaa hengitystä. Sen sijaan iloisemmat hahmot voi varustaa kevein askelin ja liikkein. Jos taas vaikkapa jokin perheenäiti on epämiellyttävä hahmo, tämän aamutossuihin voi lisätä inhottavan koripallotossujen vinkunan tapaisen äänen, kun taas ilkeällä isäpuolella voi olla raskaat cowboybuutsit jalassaan ja raskas hengitys. Puvustus toki vaikuttaa paljon hahmojen olemukseen, siten myös ääneen.

Samaa ajatusta voi seurata kautta linjan; äänitaustoja, efektejä ja tietenkin musiikkia voi ja pitääkin tehdä hahmojen mukaan. Jos esimerkiksi päähenkilö on näiden kahden, ilkeän äidin ja inhottavan isäpuolen lapsi, voisivat kaikki ne atmosfääriraidat olla painostavia ja kaoottisia, joissa hän joutuu vanhempiensa kanssa tekemisiin. Kaikki muut kohtaukset sitten taas voisivat olla neutraalempi tai jopa positiivisesti sävyttyneitä.

Jokaista hahmoa ja sen kehitystä voikin seurata hahmoille räätälöity äänimaisema. Sen ei tarvitse olla selkeästi havaittava vaan sellainen, joka vaikuttaa alitajuisesti. Aina kun joku tietty hahmo esiintyy sama, tai samantapainen, ääni voisi soida, tai äänissä voi olla joitakin samoja elementtejä kautta linjan. Musiikissa samaa asiaa ajaa usein eri hahmoille tai paikoille, jopa esineille sävelletyt teemat.

Ristiriitainen äänikuva voi luoda mielenkiintoisia äänitapahtumia ja tunnelmia. Synkkään ja ahdistavaan kohtaukseen voi kokeilla laittaa jotankin hyvin positiivista ääntä tai päinvastoin ja tarkkailla miten kohtaus ja sen merkitys muuttuu. Monesti kontrapunktit ovat kaikkein tehokkaimpia.

Kliseet ja symbolit

Yön symboliksi ovat muodostuneet sirittävät kaskaat, pelottavat ja dramaattiset tapahtumat saavat usein seurakseen ukkosta, autojen renkaat vinkuvat soratiellä jne. Tälläiset typeryydet ovat oleellinen osa elokuvan äänikerrontaa ja siten luovat osaltaan elokuvamaista äänimaailmaa. Kliseet ovat elokuvan historiassa syntyneitä tapoja kertoa tiettyjä asioita ja perustyökaluja joihin on helppo turvautua. Äänikerronnassa kliseiden ja symbolien käyttöä ei pidä pelätä, vaikka kliseitä yleensä muuten pyritäänkin välttämään.

Metafora äänessä tarkoittaa jonkin äänen korvaamista erikoisen hyperrealistisella tai vallan toisella. Metaforasta hyvänä esimerkkinä toimikoon Kummisedän kohtaus, jossa Michael on vessassa etsimässä asetta ampuakseen kostoksi poliisikonstaapelin ja jonkun toisen ihmisen. Kohtauksen taustalla juna jyskyttää järkyttävän lujalla. Kyseessä lienee vertauskuva siitä mitä Michaelin sisällä tapahtuu, mitään junaa ei oikeasti ole olemassakaan, tai jos onkin, sen ääni on vahvasti liioiteltu.

Metaforien käyttöön otollisia kohtia ovat ne, kun joku hahmoista on voimakkaan tunnekuohun vallassa, kuuntelee tai katselee, tarkkailee ympäristöään. Nämä ovat niitä kohtia, joissa äänisuunnittelu näyttää todelliset kyntensä. Tällöin katsomme elokuvaa "hahmojen kautta", ja tunnemme ja kuulemme saman, kuin mitä kankaalle heijastettu kokee. Tämän toisen ei tietenkään tarvitse olla henkilö, vaan se voi aivan yhtä hyvin kissa, auto tai abstraktimipi asia. Subjektiiviset kuvat avaavat ovia mielenkiintoisille ja erikoisille äänille, juuri niille äänille, jotka ovat tunteensa puolesta parhaita, mutta jotka muuten elokuvakerronnassa voisivat olla liikaa huomiota herättäviä. Edellä kerrottu junaesimerkki on myös mainio esimerkki POV:sta, Point of Viewistä.

Subjektiivisten kuvien olemassaolo voi paljastuaa myös kamera- ja kuvankäsittelytekniikasta. Hidastukset, mustavalkoisuus ja kameran liike ovat usein tilanteita, joissa näkökulmaa usein tuodaan esiin. Myös pimeyden, sateen tai sumun kautta asioita voi ikäänkuin filtteröidä. Näitä kohtauksia kannattaa etsiä ja tutkia, niiden kautta äänisuunnittelu saattaa löytää jonkin punaisen langan, jota seurata koko elokuvan ajan, vaikkakin ehkä hienovaraisemmin kuin mitä itse subjektiivisesssa kohtauksessa on mahdollista.