Jussi Honka
jussi.honka(a)werk23.org
http://sound.werk23.org

Kentällä voidaan ääni ottaa talteen puomimikillä, nappimikillä, tilamikeillä tai kameran mikillä, jonka voisi käsittää jonkinlaisena tilamikin ja puomin risteymänä. Yleisesti puomin ääntä pidetään parhaimpana, ja sitä suositellaan ensisijaiseksi äänentallennusvälineeksi. Nappimikkejä pidetään pikemminkin varmuuden vuoksi. Kameran omaa, sisäistä, mikkiä ei juuri koskaan kannata käyttää, mutta kameran päälle kiinnitetty mikrofoni on joissain tapauksissa käypä kompromissi kun äänen laatu ei ole ensisijainen prioriteetti. Tilamikkejä käytetään tilakaiun ja ambienssien taltiointiin useammin kuin puheen äänittämiseen ja tällöin puhutaan monesti jo stereoäänityksestä.

Puomittaminen

Puomi on apuväline mikrofonin saamikseksi lähelle äänilähdettä. Puomin päähän voi ripustaa minkä tahansa mikrofonin, usein elokuvatyössä se on haulikkomikrofoni. Puomittaminen on kuvausten fyysisimpiä töitä, sillä kevytkin mikrofoni pitkän varren päässä painaa paljon. Puomittaminen vaatii keskittymistä, pikaista ongelmanratkaisutaitoa sekä suuressa määrin tarkkaa, joustavaa ja vakaata puomin käsittelyä.

Puomia käytetään jotta päästään lähelle näyttelijää, sillä mitä kauempana näyttelijä on, sitä enemmän tilan ääntä, esimerkiksi ympäristön melua tai kaikua, on suhteessa puheeseen. Mitä kauempana mikki on, sitä heikompi on näyttelijän ääni. Nyrkkisääntönä etäisyyden tuplaantuessa äänenvoimakkuus puolittuu (6 dB). Optimietäisyys (haulikko)mikrofonille on noin puolen käsivarrenmitan päässä puhujasta ja se tulisi pitää jatkuvasti tasaisen välimatkan päässä näyttelijästä oton aikana. Tärkeää on myös suunnata mikki jatkuvasti samaan kohtaan puhujaa. On ongelmallista mikäli kuvasta kuvaan tilaäänien määrä pomppii kuvaleikkauksen mukaan. Se kiinnittää silloin katsojan huomion ääneen ja leikkaukseen. Kaikujen ja tilojen tekeminen pitäisi jättää jälkikäsittelyvaiheeseen niin pitkälle kuin mahdollista. Siksi hyvä puomittaja yrittää aina päästä kuvarajaan kiinni. Kuvan rajat voi aina kysyä kuvaajalta tai kamera-assarilta. Helpointa on, jos äänittäjällä on oma monitori josta rajoja tarkkailla. Mikrofoni lasketaan näkymään kuvaan, josta sitä nostetaan kunnes se katoaa. Kameran liikkuessa sijoittelu voi olla ongelmallista ja pitkissä ajoissa voi välillä joutua pitämään puomia kovinkin kaukana, kun taas toisessa kohdassa ajoa puomilla pääsisi vaikka miten lähelle.

Puomittaa voi ylä- tai alakautta. Mikin asennon määrää se, mikä on melun ja kajeen suhteen kulloinkin suotuisaa, mikin varjojen syntyminen ja kuvakulmat. Mikin tulisi kuitenkin olla aina noin 40-60 asteen kulmassa näyttelijää kohti. Suoraan kohti mikittäminen (siis nollasta asteesta) on usein mahdotonta jo kuvakulmien takia, mutta ei muutenkaan varauksetta suositeltavaa, sillä tällöin ääni saattaa myös toistua liian jyrkkänä ja suun maiskutuksien sun muiden sivuäänteen määrä lisääntyä paljon. Yleisesti pidetään parempana äänittää yläkautta.

Yksinkertaisin puomituskohde on luonnollisesti näyttelijän suu. Mikin voi suunnata myös otsaan tai rintaan jolloin konsonanttien poksunnat vähenevät. Rintaan suuntaaminen lisää kehoresonanssien määrää ja saattaa saada äänestä möreämmän. Mikrofonin suuntaaminen on näyttelijäkohtaista. Joskus, jos kaksi näyttelijää ovat kovasti eri voimakkuuksisia ääniltään, saattaa olla hyvä ajatus äänittää lujaa puhuja hieman ohi mikin suuntakuvion. Tällöin ääni vaimenee ja tasoittuu, mikä helpottaa äänittäjän tasojen säätöä ja saattaa vähentää jälkikäsittelyssä kuluvaa aikaa. Toisaalta suoritustekniikan pettäessä lisää sitä.

Puomin pitäisi olla paikallaan aina ennen kuin näyttelijät aloittavat replikoinnin. Usein tulee melko kiire vaihtaa puomin asentoa tai paikkaa näyttelijöiden välillä kiivaan keskustelun aikana. Mikäli näyttelijät puhuvat toistensa päälle, eikä ohjaaja suostu muuttamaan puhetapaa, ei yksi puomi riitä. Tällöin tarvitaan toinen puomi, nappimikit tai sitten pitää panostaa irto-ottoihin. Päälle puhuminen kannattaa yleensä tehdä vasta leikkauspöydässä.

Puomia voi pidellä muutamalla eri tavalla. Kevyempi tapa on "dokumenttityyli", jossa puomi tuetaan toiseen kainaloon ja samalla kädellä operoidaan puomia. Tällöin toinen käsi jää vapaaksi hoitamaan esimerkiksi tallentimesta tai mikseristä äänitystason säätöä ja palvelee pitkissä otoissa apukätenä, jolle puomin voi välillä vaihtaa. "Sankariasento", eli perinteinen puomitusasento molemmat kädet ylhäällä, on hieman raskaampi kuin dokumenttityyli. Sankaritekniikkaa täytyy usein käyttää, jottei itse puomi viistäisi kuvan kulmaa sekä varjojen hallinnan takia. Jos näyttelijät liikkuvat runsaasti, sankariasento antaa paremman kontrollin puomilla seuraamiselle. Näin varsinkin jos mikki roikkuu kaukana puomin päässä, jolloin äänittäjän oman liikkeen ei tarvitse olla kovin suurta. Sankariasennossa käsien välimatkan toisitaan pitäisi olla hieman laajempi kuin hartioiden leveys. Näin puomin paino jakautuu paremmin eivätkä kädet väsy aivan niin äkkiä. Kyynertaipeiden kannattaa olla hieman koukistuneina jotta liikuttelu on sulavampaa.

Tekniikan valintaan vaikuttaa myös se montako äänittäjää on ryhmässä. On joskus tärkeää päästä säätämään tasoja lennosta ottojen aikana. Jos on yksin, se pitää hoitaa samalla kun puomittaa, mutta mikäli on erillinen äänittäjä, hän hoitaa silloin tasojen säädöt ja puomimieheltä vapautuu toinenkin käsi kokonaan puomille.

Mikrofonikaapeli on hyvä vetää mahdollisimman kireäksi jottei se kolise vasten puomia. Kaapelin voi myös teipata tai solmia hiuspampuloilla kiinni puomiin. Kaapelin raahausta maata vasten kannattaa välttää ripustamalla ylimääräinen mikkikaapeli lenksulla vyöhön tai, mikäli mahdollista, käyttää kaapelipoikaa kuvissa, joissa liikettä on paljon. Puomin vartta ei kannata koskaan vetää täysin pitkäksi, sillä silloin se taipuu helpommin ja on epävakaampi. Jokaiseen teleskoopin ulosvedettävään putkeen kannattaa jättää noin viisi senttiä ylimääräistä entisen sisään. Ja tietenkin puomia aina aloitetaan kasvattamaan ohuimmista putkista paksumpiin. Tämä painon takia, mutta myös siksi, että lisättävä varsi on aina puomittajan käden ulottuvilla. Monesti puomittajan on syytä ottaa kengät pois jalasta ja kävellä sukkasillaan. Tämä on paitsi hiljaista, myös vaikuttaa puomin pehmeään käsittelyyn.

Lavaliere eli nappimikit

Pienoismikrofonien, eli tuttavallisemmin nappimikkien suuntakuvio on useimmiten pallo. Pienestä koosta johtuen ne kohisevat kautta linjan hieman enemmän kuin isommat mikit - toisaalta ne laitetaan lähemmäs äänilähdettä, jolloin kohinasuhde saattaa olla jopa parempi. Napit kiinnitetaan näyttelijään yleensä vaatteiden alle rintaan. Usein hyvää kiinnityspaikkaa joutuu etsimään. Hyvä paikka on esimerkiksi napinreikä kauluspaidassa, rintaliivit tai solmio. Muita kiinnityspaikkoja ovat esimerkiksi otsa, jolloin mikin voi piilottaa hiusten sekaan tai lakki, povitaskussa oleva kynä, aurinkolasit tms. Jos mikin päälle laitetaan paljon vaatteita, saattaa yläpään toisto saattaa vaimentua, ja siksipä mikrofoni kannattaa sijoittaa mahdollisimman lähelle vaatetuksen ulkopintaa. Nappimikkejä laitteassa on oltava tahdikas ja asiallinen. Näin varsinkin lyhytkestoisissa projekteissa, joissa suhde näyttelijään jää etäiseksi.

Ongelmia nappimikkien kanssa tuottavat vaatteiden kahinat, jotka varsinkin näyttelijän liikkuessa saattavat olla hyvinkin häiritseviä. Melua aiheuttaa myös esimerkiksi rintaan lyöminen tai mikä tahansa kosketus mikkiin tai sen johtoon. Vaatteiden kahinaa voi vähentää yksinkertaisella rautalankavirityksellä. Siinä pätkä rautalankaa taitetaan U:n muotoiseksi ja U:n lenkki käännetään 90 astetta sivulle. Tämä lenkki sitten asetetaan mikin päälle ja rautalanka kiinnitetään u:n hännistä teipillä kohteeseen. Samaan kohtaan voi myös kiinnittää mikin johdon. Lenkki estää silloin mikrofonin suoran kosketuksen vaatteisiin. Itse mikrofoni kannattaa kiinnittää kahdella kaksinkerroin käännetyllä teipillä, käytti sitten u-lenkkiä tai ei. Teipit muotoillaan kolmioiksi ja kiinnitetään mikrofoniin niin, että kolmion kärki on mikrofonin kapselin kohdalla - tai toisinpäin. Toinen puoli teipistä kiinni rintaan, mikki väliin ja toinen teippi mikkiä hankaavaan vaatteeseen. On mahdollista saada mikrofoni vaatteiden päälle peittämällä se esimerkiksi vaatteen väriseksi maalatulla maalarinteipillä. Nappia ei todennäköisesti erota kuvassa jos ei oteta aivan lähikuvia. Teippien kanssa kannattaa olla tarkkana etteivät vahingoita vaatteita tai vie rintakarvoja mennessään.

Paras tapa saada dialogi talteen on käyttää sekä nappia että puomia samaan aikaan. Toinen mikrofoni tallennetaan vasempaan kanavaan ja toinen oikeaan. Jälkitöissä on sitten varaa valita kummassa on parempi soundi ja kohtaus-, repliikki-, sana- tai jopa äännekohtaisesti voidaan valita aina paremman mikin signaali. Nappimikin soundi on usein hyvin erilainen puomin soundiin verrattuna, jollain tavoin epämääräisempi ja tietenkin tilattomampi. Sitä joutuu myöhemmin säätämään jotta sen soundista tulee yhtä hyvä kuin puomin soundista tai jotta kuuntelija ei helposti erota, mikä repliikki on puomilla tallennettu, mikä napilla.

Napin kaveriksi voi laittaa tilaan yhden ambienssimikin, jonka ääntä jälkitöissä miksaa yhteen nappimikin kanssa. Näin tilan luonnollinen kaiku on myös läsnä. Paljon matalaa melua sisältävissä kuvauspaikoissa voi kokeilla laittaa kaksi identtistä nappimikkiä, toinen normaaliin paikkaan ja toinen hieman kauemmas. Jälkitöissä voi saada melua vaimennettua kääntämällä toisen napin vaiheen ja summaamalla näitä nappeja yhteen tarvittavan määrän verran. Voi myös laittaa molemmat, sekä langattoman että langallisen napin, samaan aikaan vierekkäin. Näistä käyttää aina kun mahdollista langallista, ja vain silloin kun mikrofonikaapeli estää näyttelijän liikkumista tai näkyy kuvassa, käyttää langatonta. Tällä tavoin voi vähentää langattomasta maailmasta mahdollisesti johtuvia ongelmia ja kun mikrofonit on asennettu kerralla, ei tarvitse jatkuvasti näyttelijää häiritä mikrofonin vaihdosta, riittää kun kiinnittää langallisen mikrofonin kaapelin.

Mikki kameran päällä ja tilamikit

Kameraan kiinnitetyn mikin ongelmia ovat mikrofonin huono sijoittelu, joka on aina riippuvainen siitä minne kamera osoittaa ja näyttelijät ovat myös joka kuvassa eri etäisyyden päässä mikrofonista. Tämä saa tilaäänet muuttumaan kuvasta kuvaan aiheuttaa ongelmia jatkuvuuden kannalta. Joskus kuitenkin tilanne vaatii mikrofonin pitämistä kameran päällä, esimerkiksi kun on pieni kuvausryhmä. Kuvasuunnittelussa asia kannattaa ottaa huomioon siten, että keskittyy puoli- ja lähikuviin ja käyttää paljon vastakuvia, jolloin kameraan kiinnitetty mikrofoni poiminee riittävää ääntä. Kameran omat surinat ja objektiivin sekä nauhan liikkeet saattavat kuitenkin toistua kiusallisina. Niiden vaimentamiseksi kannattaa miettiä lisävarren ostamista mikkitelineeseen ja mahdollisesti peittää kamera ääntä absorvoivilla materiaaleilla.

Tilamikeilläkin voi joskus saada hyvän dialogiäänen nauhalle, mutta useimmin ne on tarkoitettu vain kuvauspaikan tilaäänten tallentamiseen tai nappimikkejä varten autenttisen kaiun lisäämiseksi myöhemmin. Tilamikkejä voisi käyttää dialogin tallennukseen ainakin laajoissa kuvissa, joissa puomilla ei pääse lähelle, mutta tilamikin voi piilottaa esimerkiksi pöydällä olevaan kukkapuskaan. Niiden käyttäminen dialogiäänitykseen on kuitenkin viimeisiä keinoja nappimikkien jälkeen, koska itse tilan kaikua saattaa olla liikaa suhteessa puheeseen tai näyttelijä saattaa sijoittaa itsensä epäedulliseen kulmaan mikkiin nähden.

Stereoäänitys

Stereoäänitystä varten tarvitaan kaksi identtistä mikrofonia tai stereomikrofoni. Stereoparin valinta riippuu tarpeesta ja siitä minkä kukakin kokee mieluisekseen. Huomattavaa on, että eri stereoäänitystekniikat ovat ilmeisesti syntyneet ennemminkin musiikin äänittämisen tarpeisiin kuin atmösfääri- ja efektiäänityksiin.

A-B -stereossa on kaksi samanlaista mikrofonia 0-55 asteen kulmassa ja 5 sentin - 15 metrin päässä toisistaan riippuen siitä, kuinka laajaa äänikuvaa halutaan. Mikrofoneina voi käyttää herttoja, hyperherttoja tai jopa haulikkoja. Myös palloja tai kahdeksikkoja voi kokeilla. ORTF-mallissa, joka on ehkä yleisin tapa käyttää AB-paria, mikrofonit ovat 17 cm etäisyydellä toisistaan ja juuri 0-55 asteen kulmissa, kuten kuvassa. Faulkner -tyylissä on kaksi kahdeksikko 20 sentin päässä toisistaan osoittamassa suoraan eteenpäin.

X-Y -stereossa on kaksi identtistä herttakuvioista kapselia päällekkäin. Se on ollut kohtuullisen suosittu tapa äänittää tiloja, mutta saattaa luoda liian kapean stereokuvan, siinä missä AB-stereolla kuvan leveyttä pääsee säätämään halutunlaiseksi. Stereomikrofonit ovat useimmiten XY-mallisia, ja kapselien kulmaa voi yleensä säätää. Vaihtoehdot taitavat olla siinä noin 90 - 120 asteen vaiheilla. Laajempaa stereokuvaa kannattaa elokuvatyössä käyttää, sillä silloin ambienssi ja dialogi eivät taistele samasta keskitilasta.

M-S -stereossa yhdistetään kahdeksikko sekä jokin muu vapaavalintainen suuntakuvio, usein hertta tai pallo. Kahdeksikko osoittaa sivuille ja toinen mikrofoni eteenpäin (pl. pallo). Näiden mikrofonien signaali summataan nk. M/S -matriisilla, siten että toista kanavaa varten kahdeksikon signaali lisätään M-mikrofonin signaaliin ja toista varten se vähennetään siitä. Tilan ääntä, eli kahdeksikon tallentamaa signaalia, voi jälkikäteen laskea tai nostaa sen äänenvoimakkuutta säätämällä. MS -malli on mono-yhteensopiva, sillä kahdeksikko kumoaa itsensä monosummassa ja vain hertan signaali jää jäljelle. Tästä syystä MS on ollut suosittu televisiotyössä. MS-tekniikassa käytettävien mikrofonien pitää sopia toisiinsa. On olemassa samaan sarjaan tehtyjä mikrofoneja, jotka toimivat erinomaisesti keskenään, mutta kokeiluja voi tehdä eri sarjojen mikrofonien välillä.

Binauraalista äänitystä äänitystä varten tarvitaan keinopää, jonka sivuille, ihmiskorvien kohdalle asetetaan kaksi identtistä PZM-mikrofonia (nappipallotkin käyvät). Binauraalinen äänitysteoria perustuu ihmispään ja olkapäiden akustisiin muotoihin, jotka vaikuttavat kuulemaamme signaaliin. Normaalissa stereokuuntelussa äänite ei toimi kuten pitäisi, sillä silloin pään akustiikka vaikuttaa kahdesti kuultavaan signaaliin. Kuulokkeilla kuunneltaessa binauraalinen äänitys kuitenkin antaa valtavan syvän ja erottelevan stereokuvan, jossa myös takaa ja edestä, yltä ja alta tulevat äänet voidaan erottaa ja osoittaa niiden paikka melko tarkasti. Elokuvakäytössä binauraalinen on aika turha äänitystekniikka, mutta äänimaisemia tallennettaessa ehdottomasti yksi parhaista, ellei paras. Binauraalisen äänityksen kokeilemiseksi ei vaadita kuin kaksi kappaletta identtisiä nappimikkejä, jotka voi haluamallaan tavalla kiinnittää omien korviensa päälle, teipata esimerkiksi kuulokkeisiin.