Aikakoodeja on kahta eri muotoa. LTC (longitudial timecode) ja VITC (vertival interval timecode). LTC kulkee ääniraidan mukana 2 ja 4 kHz:n taajuudella, VITC on kuvan seassa. Yleisemmin käytössä taitaa olla LTC. Aikakoodia voi nauhoittaa parilla eri tavalla. Free-runilla aikakoodi juoksee koko ajan ja sen voi synkata esimerkiksi kelloon. Tällöin kameran ja ääninauhurin ei tarvitse olla piuhoilla kiinni toisissaan. Rec-runilla aikakoodi juoksee kun äänitetään ja ääninauhurin pitää olla kiinni kamerassa koko ajan. Rec-runin tapauksessa tuntien kohdalle voi merkitä kasetin numeron ja tällöin materiaalin kaappauksessa leikkauspöydälle on mahdotonta syöttää väärää kasettia.

Näytteenottotaajuus ja bittisyvyys
Digitaalisuudessa on kaksi asiaa joiden ymmärtäminen on tärkeää. Ensimmäinen niistä on näytteenottotaajuus (samplerate). Sillä tarkoitetaan sitä määrää ääninäytteitä, jotka analogisesta signaalista, siis tässä tapauksessa mikistä tulevasta jännitteestä, muutetaan digitaaliseksi sekunnissa. CD-levyn näytteenottotaajuus on 44100 palasta sekunnissa, DVD-levyn 48000 palasta sekunnissa. Jossain vaiheessa siirryttäneen ammattimaailmassa 96000 palaseen. Mitä suurempi näytteenottotaajuus on, sitä luonnollisempi signaali tallentuu. Alle 44100 menevien näytteenottotaajuuksien käyttöön pitää olla todella hyvä syy.

CD-levyn 44100 Hz:n näytteenottotaajuudella korkein mahdollinen äänitettävä taajuuus on Nyquistin lain mukaisesti 22050 Hz. Tämän näytteenottotaajuuden yli menevät äänet luovat ongelmia tuottamalla ylimääräisiä epäharmoonisia taajuuksia, jotka vaikuttavat koko ääniraitaan päreiksi. Tätä varten esimerkiksi 20kHz ylempiä taajuuksia leikataan filtterillä loivasti niin, että 22 050 hz:n kohdalla ollaan nollassa. Toinen vaihtoehto on oversamplays. Siinä signaaliin lisätään ääntä, joka on jopa 2 miljoonaa näytettä sekunnissa, tällöin äänten leikkaus voidaan suorittaa vasta hyvin korkeilla ylätaajuuksilla eikä filtteröinti pääse häiritsemään korvin kuultavaa signaalia.

Toinen tärkeä digitaalisuuteen liittyvä asia on bittisyvyys (bit depth). Se on melko monimutkainen käsite, mutta käytännössä tarkoittaa dynaamista alaa eli sitä, miten paljon eroa on pohjakohinalla ja särörajalla (0 dB FS). CD-levyn bittisyvyys on 16 ja dynaaminen ala 96db, kun taas 20 bitillä dynaaminen ala on jo 120 dB. Se on huomattava dynamiikan lisäys, kun ottaa huomioon, että desibeliasteikko on logaritminen. 16 bitillä on 65,536 eri mahdollista arvoa per sample. Se tarkoittaa äänenpaineenvaihtelussa noin 0.00013 dB. 24 bitillä se on 0,00000026 dB. Molemmat arvot ovat kuitenkin aivan liian pieniä korvin kuultaviksi.

Koska alkuperäisessä äänisignaalissa näitä arvoja on tietenkin loputtomasti, osa arvoista tippuu pois kun signaali muunnetaan digitaaliseksi. Siitä syntyy nk. quantizing -virhettä. Ja koska digitaaliset näytteet ovat porrasmaisia pisteitä, ei analogisen äänisignaalin luonnollista "pyöreyttä" ole enää olemassa, tarvitaan jotain mikä peittää quantizing virheet ja tekee äänestä jälleen aaltomaisen. Tätä varten digitaaliseen signaaliin lisätään ditheriä, eli kohinaa, joka pyöristää pisteet taas yhdeksi aalloksi. Käytännössä se on aivan vastaavaa häiriöääntä kuin analogisen nauhan kohina, ainoastaan vaimeampaa.

Suuremmalla bittisydyydellä on siis mahdollista äänittää ääniä ilman, että tarvitsee pelätä niiden hukkumista pohjakohinaan. Suositeltavaa on kuitenkin käyttää bittisyvyytenä 16 bittiä ja vain erikoistapauksissa suurempaa syvyyttä. Molemmat, sekä näytteenottotaajuus ja bittisyvyys, kun vievät kasvaessaan enemmän tilaa kovalevyltä ja niiden käsittely vaatii koneelta enemmän vääntöä. Huomatkaa, että 24 bittiä on vain teoreettinen malli, bittisyvyys ei reaalimaailmassa taida 21 bittiä enempää koskaan olla.

AD/DA -muuntimet ovat niitä laitteita, joissa analoginen signaali muutetaan digitaaliseksi ja takaisin analogiseksi kuuntelua varten. Niiden laaduissa on huomattavia laitekohtaisia eroja. Parhaimmat muuntimet paljastavat äänestä sellaisia ominaisuuksia, joita siellä ei tiennyt olevankaan, huonot taas saattavat vääristää ääntä toiseen suuntaan. Tilanne on siis hieman sama kuin mikkietusten kanssa, jossa halvatkin toimivat, mutta oikeasti laadukas ääni syntyy vasta kunnon vehkeillä.

Nonlineaarinen, Nonedstruktiivinen

Nonlineaarinen äänitys tarkoittaa, että äänitys ei mene kuten analogipuolella nauhan alusta nauhan loppuun, vaan kovalevylle ja äänitettyä materiaalia voi kuunnella missä järjestyksessä tahansa. Tämä on minidiscien ja kovalevytallentimien ominaisuus. Datit ja muu nauhallinen media sen sijaan on lineaarista. Nondestruktiivinen puolestaan tarkoittaa sitä, että äänitetyn materiaalin päälle ei voi äänittää. Se pitää erikseen poistaa jos siitä haluaa eroon. Kovalevytallentimet taitavat olla kaikki nondestruktiivisia, mutta osa minidisceistä ei ole.